Minä itse

Kuka on kaiken tämän takana?


Blogia kirjoittaa 37v (suur)perheenäiti joka arvostaa perhettä ja pehmeitä arvoja.  Intohimona matkustelu ja uudet kokemukset, kielet ja yleensäkin uuden oppiminen. Harrastuksena eläinten hoito, leffat, sisustaminen, palapelit, ristikot, piirustelu, suunnittelu, nikkarointi ja pakertelu...
Malla -tipsu
Perheeseemme kuuluu tällä hetkellä minä ja rakas puolisoni (kanilan tekninen tuki) sekä neljä eläinrakasta lasta. Perheen merkitys on vain korostunut kehitysvammaisen lapsen syntymän myötä sekä hänen omaishoitajanaan toimiessa. Elämä meillä on joskus aika erikoista ja haastavaakin, mutta täynnä niin paljon ilon ja onnen aiheita.
Lemmikkeinä meillä on kaneja (enemmän ja vähemmän), muutama jyrsijä & pari akvaariota. Olen 2007 valmistunut tekstiili- ja vaatetusalan insinööri, joten tietoa ja taitoa on taskuissa. Mikä sen mukavampaa, kun voi Kanitilkussa yhdistää omaa osaamista mieleiseen harrastukseenkin.

Miksi kanit?

Tessa rakkahin
Ennen kaneja meidän perheeseemme kuului rescue-koira, Tessa lähes seitsemän vuoden ajan, sekä Malla joka eli 13-vuotiaaksi. Tessalla oli vahva metsästysvietti, joten silloin ei kaneja voinut harkitakaan. Mutta kun jouduimme yllättäen Tessasta luopumaan, oli aukko sydämessä niin suuri että jollain se piti paikata. Uutta koiraa emme jaksaneet edes ajatella, niin kipeää se luopuminen teki ja kieltämättä yli 20 vuotta koirien lenkittämistä alkoi tuntua jo riittävältä.

Molemmilla meillä on kaneja lapsena lemmikkinä ollut, joten ne tuntuivat yhtä rakkailta kuin koirat.
Pupsi Lupsukkainen
+ Kania ei ole pakko lenkittää, ellei tahdo, mutta kuitenkin rapsuteltavaa ja syliteltävää riittää.
Siitä se ajatus sitten lähti... ensin ostettiin yksi, mahdollisimman saman värinen kuin Tessa ja suunnitelmissa teettää hänellä sopivan iän tullen poikasia joista jätettäisiin yksi kaveriksi. Mutta, koska meillä on lapsia neljä ja kaneja vain kaksi, alkoi tytärkin vaatia "omaa" kania eli kolmatta. Ja tämän jälkeen päädyimme ottamaan vielä neljännenkin kanin... nuorimmalle lapselle. :D Sitten olikin jo ajauduttu ajatuksissa pelkästä yhden-kahden kanin hoitamisessa niin pitkälle kasvatusasiassa, että lähdettiin jo merta edemmäs kalaan eli Ruotsin puolelle josta kulkeutui kolme rex-luppaa. Sen jälkeen on tullut hankittua vielä muutama lisää sekä näiden jälkikasvua.

Maailma saattaa välistä olla hyvinkin kylmä ja julma. Pupuista huokuu pehmeys ja suloisuus, verenpaine laskee ja aivot alkavat tuottaa mielihyvähormoneja. :D Pupulandia on oma piilopaikkani maailman kovuutta vastaan, sinne on hyvä paeta ja huomata, miten pehmoista ystävää silittäessä surkeatkin ajatukset vähitellen kaikkoaa. Lapsetkin oppivat paljon hoitamisesta, vastuusta sekä eläinten kohtelusta.

Miksi Kanitilkku?

Lapsuudestani muistan kanien lenkityksen nahkaisissa kissan valjaissa ja miten hankalat ne valjaat oli päälle pukea, saati sitten soljet kiinni laittaa kanille, joka ei oikein tiennyt mitä kamalaa on tapahtumassa... Koska näistä ajoista on jo vuosia ja eläimille on kaikenlaisia vaatteita myytävänä, kuvittelin valjasvalikoiman olevan aivan toista. Eläinkaupasta löytyikin yhdet kivat paitavaljaat, mutta koko XL. Lisää eivät pystyneet Amerikasta tilaamaan. Vaihdoin valjaat eri merkkiin, mutta se olikin kanin mielestä jäykkä ja kamala, sen tarrat tarttuivat mattoon kiinni ja matosta liikkeelle lähtö sai kanin suunniltaan. Lisäksi valjaat kiertyivät koko ajan vinoon, ei hyvä.
Ekat valjaat väsäsin omaan tarpeeseen, mutta asia jäi hautumaan päähäni kunnes yhtenä iltana nukkumaan mennessä mainitsin puolisolleni "haluaisin alkaa tekemään tällaisia" ja hän innostui heti ideastani. Miehen tuella lähdin toteuttamaan harrastuksestani hieman vakavampaa ja tässä sitä ollaan. :) Kanitilkku on löytänyt oman rakonsa ja tekemistä riittää juurikin sen verran mitä päivätyö ja muu elämä antaa myöden. :)


Entä mistä kaniharrastus aikoinaan alkoi?

Elviira-uros
En muista minkä ikäinen olin, kun meille haettiin kaksi albiinoa maatiaiskania, minulle ja veljelleni. Poika ja tyttö. Veljeni vanhempana nimesi omansa Elvikseksi, joten mun kanista tuli Elviira.
Häkki rakennettiin autotalliin, siellä kävimme kaneja hoitamassa. Oliskohan mennyt kuukauden päivät kunnes Elvis yhtäkkiä katosi. Jossain vaiheessa jouduimme toteamaan että Elvis on varmaan lähtenyt rusakkojen ja metsäjänisten matkaan joten haimme veljelleni uuden albiinokanin, tytön jonka hän nimesi Jäppiseksi. Jäppinen ja Elviira olivat hyvää pataa keskenään ja jossain vaiheessa häkkikin oli siirretty ulos, maakellarin kylkeen. Häkissä ei ollut verkkopohjaa, joten talven pakkasilla kanit kaivoivat itselleen tunneleita ja viettivät aikansa maan sisuksissa lämpimässä. Tulivat aina, kun huhuiltiin syömään, sitä en muista mikseivät kaivaneet itseään karkuteille, vai kaivoivatko? Kaikkea ei muista. :)

pupuvauvojamme, pikkusiskoni sylissä
Jouluaattona kuitenkin koitti suuri yllätys, kun äitini vei kaneillekin oman joulukuusen syötäväksi. Elviiran ja Jäppisen lisäksi tunnelista pupsahteli pupu poikineen, 11 kaninpoikasta! Pakkasta oli sinä talvena paljon, monesti oli huoli siitä tarkenevatko kanit ulkona mutta näköjään tarkenivat oikein hyvin! Äiti haki meidät muutkin katsomaan tätä joululahjaa ja olihan se hurja juttu, meillähän piti olla kaksi naaraskania. Mietittiin jo, että ehkä Elvis oli jäänyt lähettyville asustelemaan ja käynyt öisin tyttöjä tapaamassa mutta syypääksi ilmenikin Elviira, se ei ollut tyttö vaan poika. Nimeen oli jo niin totuttu, ettei sitä vaihdettu ja vuosien mittaan Elviira toimi kantaisänä monellekin kanille, omille albiinoille sekä kaverini kaninpoikasille. :) Tehtiin kanilehteä, rakenneltiin häkkejä, hoidettiin poikasia, joskus joku kavereistani saattoi viedä poikasen mukanaan kotiinsa "äiti saanko mä pitää tämän"... :D

Monta vuotta kuljimme kanit mukana kahden kodin väliä, kakkoskodissamme olivat ulkona vapaana ja aina lähtiessä ne täytyi käydä etsimässä kyytiin. Kani on aika ennalta arvattava, joten tiesin mistä etsiä. Viimeiset elinvuodet Elviira, Jäppinen ja Namu-poikanen elivät täysin vapaana kakkoskodin pihassa. Isovanhempani veivät arkisin ruokaa, me olimme siellä aina viikonloput ja lomat. Ruokaa odottamaan, syömään ja silitettäväksi tulivat aina samaan paikkaan talon seinustalle.
Jäppisen kohtaloksi koitui kasvihuone, josta löytyi tukehtuneena kahden muovin välistä. Tämän jälkeen Elviira ei ollut entisensä, vaikka Namu jäi vielä seuraksi. Seuraavana talvena pappani soitti, että Elviira oli kuollut. Tutulle seinustapaikalle oli kani käynyt viimeiselle levolleen. Ikää kuitenkin molemmille oli ehtinyt kertyä useita vuosia.
Turo ja namu ulkoaitauksessa. 
Tämä oli kiva, koska sinne mahtui itsekin sisälle.
"Heinänainen", kaneille heinää kuivumassa.
Tämän jälkeen Namu synnytti yhden mystisen, MUSTAN poikasen, olikohan joku on oman lemmikkinsä vienyt Namua tapaamaan. Meillähän kaikki oli tietenkin olleet siihen asti valkoisia ja punasilmäisiä. (Ja tämän vuoksi nytkin "keräilen" kanilaani monen värisiä ja turkkisia ja näköisiä kaneja, sellaisia joista tuolloin haaveilin...)
Isäni rakentama sisäkoppi, oviaukosta pääsi ulkoaitaukseen. Pesäkopissa pidettiin vanua ja vessalaatikossa sanomalehteä. Vettä ja kauraa oli tarjolla aina ja tuoretuotteiden lisäksi, joskus siemensekoituksia mutta harvemmin. Niillä neuvoilla mentiin, mitä silloin kaneista tiedettiin. Tottakai olin ahminut kaikki mahdolliset kanikirjat, lemmikkilehdet ym.
Minä ja Nero
13-vuotiaana sain kovasti kinuamani koiranpennun, jonka siskoni nimesi Neroksi silloisen tv-ohjelman mukaan (Ruusun aika). Myöhemmin pikkusiskolleni hankittiin yksi hermeliini, mutta se oli kiukkuisuudessaan hanskoilla käsiteltävä yksilö. Tämän jälkeen vanhempani toivat joskus yhden navettakanin meille, Neron kanssa heistä tuli kaverit mutta kani ei ehtinyt olla meillä kauaa, sillä joku vieras koira oli käynyt raatelemassa sen niin pahasti että se täytyi lopettaa.
Yksi Neron poikasista
Sitten tuli kissa, Tupsu. Jossain vaiheessa kasvatin hiiriä, viikon verran hoidin rescue-rottaakin, päivän kaverini metsästämää päästäistä, akvaariokaloja pienemmissä purkeissa kunnes sain joululahjaksi kauan hinkumani akvaarion... ostin toisenkin akvaarion... onhan näitä ollut. :)

Ps. Muistathan, että sivuilla olevat kuvat ovat minun omaisuuttani.

3 kommenttia:

  1. Hei! Ihania juttuja ja puouja sinulla täällä! Mielelläni ostaisin sinulta risteytyskanin. Ottaisitko yhteyttä tiina.aaltonen (@) mail.com Kiitos!

    VastaaPoista